Kuka minä olen suojakäyttäytymiseni takana?

Yksi keskeinen osa terapiaa on tiedostaa millaista suojakäyttäytymistä itsellä on. Kun olimme lapsia, emme voineet vaikuttaa ympäristöömme, vaan siihen tuli sopeutua. Lapsina poimimme hyvin tarkkaan ne ympäristön viestit, jotka välittivät meille mallin siitä miten kannatti olla, että sai kokea elintärkeää hyväksyntää, tai, surullista kyllä, joskus vain kuin luvan olla ylipäätään olemassa. 

Ikää karttuu meille kaikille, mutta tietoisuus omista vaillejäämisistä ja haavoista ei avaudu automaattisesti. Niin kauan kuin ohitamme ja hylkäämme aikuisenakin itseämme niinkuin meitä on lapsena toisten taholta ohitettu ja hylätty, jäämme elämään lapsiminän ja aikuisminän välille selviytymiskeinojemme toimiessa autopilottina: elämä vie ja me vikisemme. Asiat tapahtuvat, mutta tuntuu ettemme juuri voi niihin vaikuttaa. Tai elämme huomaamattamme elämää, jossa ei tapahdu mitään ilman, että sitä jotenkin pyrkisimme kontrolloimaan. 

Suojamuurissa eläessämme olemme luottamattomuudessa ja joudummekin rakentamaan itse itsellemme turvan, joka perustuu hyväksynnän kalastamiseen aidon itsemme hylkäämällä. 

Aito itse on se joka todella olemme: elävä, tunteva, tarvitseva, keskeneräinen ja inhimillinen ihminen. 

Suojamuurista käsin katsomme itseämme ja toisia haitallisten kokemustemme sumentamin linssein. Toisinaan koemme vääränlaisuutta, ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, toisinaan taas olemme täynnä raivoa, epäoikeudenmukaisuudentunnetta ja oikeassaolemisen tarvetta. Kuitenkin läheisyys ja aito yhteys tuntuu uupuvan elämästämme, vaikka sitä miten kaipaammekin. 

Kun terapiassa alamme tunnistaa ja tunnustaa omia selviytymiskeinojamme, alkaa vähitellen suojamuurin murentaminen tehdä tilaa sen molemmin puolin eläville minän eri ulottuvuuksille. Näkymätön voi alkaa tulla näkyväksi kun läsnä onkin turvaa ja hyväksyntää ohittamisen ja hylkäämisen sijaan. Luottamattomuuden tilalle alkaa syntyä luottamusta korjaavien kokemusten myötä. 

Usein eteen tuleekin kysymykset siitä minkä ikäinen lapsiminä on milloinkin aktiivisena suojakäytöksemme takana. On hyvä kuunnella miten minkäkin ikäiseen lapseen luodaan aikuisen taholta luottamusta ja turvaa. Koskaan ei pidä tunkeutua väkisin sinne missä luottamus on joskus rikottu. 

Mitä lapsiminä on kokenut tilanteissa, joissa aitoja tunteita ja tarpeita on täytynyt alkaa peitota esimerkiksi ylimitoitetulla ahkeruudella, vastuullisuudella, kiltteydellä tai reippaudella? Kun olisi kipeästi tarvinnut turvaa ja lohdutusta, mutta joutunutkin esittämään kuin mitään kipua ei olisikaan, koska aikuiset eivät ole sitä omalta kohtaamattomalta kivultaan kyenneet näkemään? 

Entä miten erilaiset suojamekanismit vaikuttavat tänään aikuiseen minään ja muihin ihmisiin ympärilläni? Hyökkäänkö siellä missä hylätyksitulemisen riski on pieni, eli liikenteessä, somessa tai kaupan kassalla? Vetäydynkö taas siellä missä hylätyksitulemisen riski on suurempi ja seuraamuksiltaan kipeämpi, eli lähi-ihmissuhteissa? 

Millainen oma toimintani on itseäni hylkäävää? Jopa niin, että hylkään siksi myös muita, kun en kykene suomaan heille sitä mitä en itsellenikään; tuomitsen toisten ”vääränlaiset tunteet ja tarpeet” milloin paheksumalla hellittämistä, milloin suorittamista. Toisin sanoen en näe toisia, koska en näe itseänikään. 

Lapsiminän ainut syli on aikuisen minän syli. Tämä syli avautuu sitä mukaa kun aikuinen minä saa terapiassa kokea kannattelua, tukea, ymmärrystä ja hyväksyntää — vaikka mikä olisi. Kun lapsiminä pääsee syliin, se rauhoittuu. Silloin aikuinen minä voi alkaa erotella milloin on kyseessä lapsen tunne ja milloin aikuisen. Vastuullinen aikuinen ei hylkää itseään eikä muita, vaan pyrkii tekemään parhaansa ymmärtääkseen itseään ja muita. Siihen tarvitaan aimo annos aikaa, turvaa ja armollisuutta. 

Kun aito itse meissä vahvistuu saamamme hyväksynnän myötä, olemme paitsi ikämme, myös psykologisen kasvun myötä aikuisia. Tällöin olemme vastuullisia ja voimme tunnistaa ja tunnustaa, kun joudumme turvautumaan suojakäyttäytymiseen. Emme syytä ensisijaisesti toisia omasta pahoinvoinnistamme, mutta emme myöskään kyseenalaista jatkuvasti itseämme. 

Voimme oppia arvostamaan ja hyväksymään itseämme sitä mukaa kun meitä arvostetaan ja hyväksytään — kun tuntemuksiamme ei torpata, torjuta, väheksytä eikä häpäistä, vaan niitä otetaan yhdessä kannatellen vastaan, myötätunnolla ja armollisuudella. Se mahdollistuu kun uskaltaudumme pois suojamuurin katveesta aitoon yhteyteen, jonka mahdollistaa oman heikkouden paljastaminen. Harva tulee ajatelleeksi, että juuri silloin olemme rakastettavimmillaan. Eikä vähiten siksi, että silloin olemme totta ja olemassa — sellaisia, joista saa kiinni.